Linjakasta ulkopolitiikkaa

Näiden kahden herrasmiehen mukaan nimetyn linjan on joskus katsottu kestäneen aina näihin päiviin saakka. Kuva: Wikimedia Commons

Näiden kahden herrasmiehen mukaan nimetyn linjan on joskus katsottu kestäneen aina näihin päiviin saakka. Kuva: Wikimedia Commons

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on hahmotettu viime vuosikymmenet vahvasti ”linjan” käsitteen kautta. Tästä johtuen varmin ja helpoin tapa kritisoida Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on esittää moitteita sen linjasta; joko linjaa ei ole tai se on väärä. Valitettavan harvoin näkee kuitenkaan selityksiä, mikä linjassa todella mättää ja miten se saataisiin korjattua. Usein kritiikissä on taustalla, vähintään implisiittisesti, oletus, että yksi ulkopoliittinen päätös, kuten vaikka Nato-jäsenyys, reivaisi linjan kuntoon ja takaisi täten politiikan toimivuuden.

Linjan käsitettä ei myöskään järin usein problematisoida. Tämä ei välttämättä ole keskustelun asiasisällön kannalta huono asia, koska debatin tulee ehdottomasti pääosin koskea ulkopolitiikan sisältöä eikä sitä, miten asioista keskustellaan. Joskus käy kuitenkin niin, että kiusaus yksittäisiin termeihin pureutumiselle kasvaa teoreettisesti orientoituneelle ja käsitteitä rakastavalle kansainvälisen politiikan tutkijalle liian suureksi. Silloin on annettava armon käydä oikeudesta. Käsitteisiin syventyvä voikin paljastaa esimerkiksi jotain siitä, miten Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ajatellaan ja miten sitä hahmotetaan sekä mitkä ovat ajattelutavan vaikutukset.

Linjateknologia

Mika Aaltola on vuonna 2003 julkaistussa Suomen ulkopolitiikan kielipelejä analysoivassa teoksessaan tuonut esiin ”linjateknologian” käsitteen. Aaltola toteaa, että ”Suomen ulkopolitiikan päämääränä voidaan pitää kamppailua muuttuvien ja liikkuvien rajalinjojen vangitsemiseksi yhdeksi turvatuista rajoista ja johdonmukaisesta juonesta koostuvaksi entiteetiksi, toimintaa ohjaavaksi ja inspiroivaksi kokonaisuudeksi”. Tunnetuin entiteetti, Paasikiven–Kekkosen linja, yritti Aaltolan mukaan ”vangita fluideja rajoja ja epäyhtenäisiä episodeja yhdeksi koosteiseksi tilanteeksi nostamalla esiin mielikuvia ja häivähdyksiä itsestään epäyhtenäisten tapahtumien joukossa”.

Tiivistäen voidaan sanoa, että Suomessa on ollut tapana äärimmilleen johdonmukaistaa ulkopoliittista toimintaa osaksi samaa ja pitkää jatkumoa, jonka on koettu luovan vankan pohjan Suomen kansainväliselle toiminnalle. Linjahakuisuus elää vieläkin vahvana, mihin palaamme myöhemmin.

”Linjastaminen” ei suinkaan ole vailla ongelmia, sillä se saattaa upottaa alleen merkittäviäkin nyansseja. Paasikiven-Kekkosen linjan olemassaolokin on kyseenalaistettu. Ulkoasianneuvoksena toimineen Henrik Impolan mukaan (Kanava 4/2012) Paasikiven ja Kekkosen ajattelutavat olivat niin erilaisia, että ei voida puhua samasta linjasta. Kekkonen vei Suomen paljon lähemmäksi Neuvostoliittoa nostaen YYA-sopimuksen pyhään asemaan rajoittaen Suomen suvereniteettia. Tämä ei lainkaan olisi Impolan mukaan sopinut Paasikiven ajatteluun, jossa myöntyväisyyden rajat olivat paljon selkeämmät ja jossa kollaboraatiopolitiikka tuli kyseeseen vain hätätilanteessa.

Voidaan tietysti kyseenalaistaa, oliko Paasikiven–Kekkosen linjasta puhumisella tarkoituskaan viitata pilkuntarkasti herrojen ajatteluun. Neuvostoliittolaisperäisestä käsitteestä nousikin eräänlainen henkilöiden ajattelusta irronnut symboli, joka kuvasi Suomen kylmän sodan ulkopolitiikkaa, jossa oli kieltämättä muuttuneiden piirteiden ohella sangen paljon jähmeyttä. Ulkopolitiikan sisällön kuvaamisen ohella linjan ylläpitämisellä oli merkittävä sisäpoliittinen rooli. Sen ympärille rakennettiin konsensusta, johon jokaisen todelliseen vallankäyttöön hamuavan oli identifioituva.

Nytkö linjalta pois?

Eräs osoitus linjahakuisuudesta ovat viimeaikaiset kommentit, jossa Suomen on nähty vasta nyt astuneen Paasikiven-Kekkosen linjalta pois tai jossa Suomen pelätään nyt olevan astumassa pois linjalta. Jälkimmäistä kantaa edustaa Paavo Väyrynen, joka kokee velvollisuudekseen pyrkiä keskustan puoluevaltuuston johtoon ja täten estää linjalta loikkaaminen osallistumalla tuleviin hallitusneuvotteluihin. Helsingin Sanomien toimittajan Unto Hämäläisen mukaan taas tämänvuotiset EU:n pakotepäätökset syöksivät Suomen pitkään noudatetulta linjalta pois, mikä on merkittävä historiallinen käänne.

Molempien kommenttien ongelma on äärimmäiselle pitkälle viety ja yksinkertaistettu linjanäkemys. Väyryselle linjalla pysymisen tae on sotilaallinen liittoutumattomuus, Hämäläiselle pakotepolitiikan tuoma vastakkainasettelu oli askel linjalta pois. Molempien ajattelussa kuitenkin unohtuvat lukuisat muut linjaan joskus liittyneet normit ja konventiot, kuten suvereenisuuden mustasukkainen varjelu turvallisuuspolitiikassa ylikansallista päätöksentekoa karttaen ja ”luottamuksellisten” henkilösuhteiden korostaminen, joista on aikoja sitten luovuttu.

Pitkän linjan vetäminen jatkosodan loppumisesta 2010-luvun alkuun vaatii hyvin paljon asioiden yksinkertaistamisista. Linjateknologian kyseenalaistaminen ei suinkaan tarkoita, etteikö Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaikuttaisi enää historiallisesti rakentuneet normit ja toimintatavat, mutta niiden pelkistäminen saman pitkän linjan jatkeeksi ei ole analyyttisesti kovinkaan mielekästä.

Viimeaikainen keskustelu

Suomessa on viime vuosina esitetty kritiikkiä ulkopoliittisen linjan puutteesta. Kommentteja esiintyi muun muassa Suomen hävittyä YK:n turvallisuusneuvostokampanjansa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sai myöskin kritiikkiä kerrottuaan, että ei ole sen kummempaa linjaa vaan vain ”kooste suhtautumisista ja toimista”. Tosin presidentin uusimpien kommenttien mukaan linja on löytynyt. Risto E.J. Penttilä julkaisi taas syyskuun alussa kirjoituksen (SK 37/2014), jossa hän ei hahmottanut Suomen ulkopoliittista linjaa luettuaan vuoden 2014 suurlähettiläspäivien puheet läpi.

Linjakeskustelu itsessään kertoo siitä, että kylmän sodan aikaisilla termeillä on voimaa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme. Mutta mihin linjalla oikein viitataan? Olennaista linjapuhetta arvioidessa olisikin tietää, mitä vaatimuksilla haetaan. Onko kyseessä epäselvyys Suomen asemasta, arvoista ja intresseistä kansainvälisessä yhteisössä vai sen toimintatavasta suhteessa johonkin tapaukseen kuten Ukrainan sotaan? Vai onko linjapuheessa kyse Suomen ulkopolitiikan johdonmukaisuudesta tai sen puutteista? Vai toivotaanko Suomelle kenties samanlaisia järkkymättömiä tiettyä toimintaa luovia normeja, joita kylmän sodan ulkopolitiikassa noudatettiin?

Aikamme kansainvälistä toimintaympäristöä kuvataan jatkuvasti sanoilla kompleksinen ja keskinäisriippuvainen. Ympäristöä leimaa myös jatkuva muutos. Euroopan ei koeta Ukrainan tilanteen myötä olevan entisensä, ja samalla makrotason muutokset kansainvälisessä järjestelmässä siirtävät painopistettä kauemmas Suomesta. Tilanne herättää kansalaisissa epävarmuutta. Ei olisikaan pahitteeksi, jos valtionjohdossa Suomen asemaa, arvoja ja intressejä yritettäisiin abstrahoinninkin uhalla pukea tiiviimpään muotoon kuin ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko – vaikkapa jonkinlaiseksi strategiaksi. Selvennettävää on paljon. Esimerkiksi Venäjän toimet painavat monien mieltä, ja olisikin hyvä tuoda esille, miten Suomi aikoo tulevaisuudessa toimia. Myös Suomen nykyisen kumppanuus- ja verkostopolitiikan todennäköiset vaikutukset voivat olla monelle yllättäviä. Tämän kaltaista selvennystä Penttiläkin toivoi.

Ulkopolitiikan johdonmukaisuutta on myös hyvä vaatia, koska siitä riippuu suuresti Suomen luotettavuus kansainvälisessä politiikassa. Jos toiveissa on taas kylmän sodan kaltainen ulkopolitiikka, jossa tietyt normit betonoidaan osaksi omaa toimintaa ja jossa näihin normeihin perustuva ”linja” voidaan liturgianomaisesti esittää ulkopolitiikkaan liittyvissä puheissa ja dokumenteissa, toivoja voi kohdata pettymyksen. Suomen toimintakenttä on oikeasti niin paljon monimutkaisempi, ettei ulkopolitiikan kiintopistettä voi enää kiinnittää Neuvostoliiton kaltaiseen tekijään. Täten ”linjan” hahmottaminen voi tuntua vaikealta, eikä se välttämättä ole negatiivinen asia. Onhan hieman absurdia olettaa, että yksi ulkopoliittinen linja voisi vastata kaikkiin ulkopoliittisiin haasteisiin – varsinkin nykypäivänä.

Kategoria(t): ulkopoliittinen keskustelu, Ulkopoliittinen Suomi, ulkopolitiikka Tagged: Henrik Impola, Mika Aaltola, Paasikiven-Kekkosen linja, paavo väyrynen, Risto E.J. Penttilä, Suomen ulkopolitiikka, ulkopoliittinen keskustelu, Unto Hämälainen

http://ulkopolitist.fi/author/mattipesu/

Keskustele aiheesta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>